Maintenant ou jamais
Maintenant ou jamais ! La fille se
prépare.
Comme on va au combat, elle s’apprête au bal.
Comme un harnais guerrier ses vêtements scintillent.
Tu te battras bientôt pour ton bonheur, ma fille !
Maintenant ou jamais, prends une initiative.
Si tu t’en vas, va-t’en. Bientôt la nuit arrive.
Si tu restes ici, alors réponds enfin
à mon cri que toujours j’ai gardé dans mon sein.
Maintenant ou jamais ! L’existence
d’autrui,
je l’ai assez vécue. La mienne, où a-t-elle fui ?
Je vais la rechercher, même s’il faut ramper.
Maintenant ou jamais, c’est sûr, je la vivrai.
|
Nyt tai ei koskaan
Nyt tai ei
koskaan! Neito
pukeutuu.
Kuin taisteluun hän tanssiin
valmistuu.
Kuin sotisopa hohtaa hepenet.
Pian, neito, onnestasi
kamppailet!
Nyt tai ei
koskaan ratkaisusi
tee.
Jos lähdet, lähde. Pian pimenee.
Jos tänne jäät, niin vastaa
viimeinkin
huutooni jonka aina hillitsin.
Nyt tai ei
koskaan! Muiden elämää
kylliksi elin. Mihin minun jää?
Omani etsin vaikka kontaten.
Nyt tai ei koskaan aion elää sen.
|
Les quatre saisons
Lorsque je serai de ce monde
chassée par mon âge avancé,
ce jour-là les quatre saisons
demeureront à mon chevet.
Elles se tiennent là sereines
aucunement embarrassées
comme si n’eût été la mort,
ni le mal de se séparer.
Je dévisage le printemps
et j’entends comme un bruit du large,
pareil à un lac en débâcle
ou à un ample coquillage.
Et le souffle de l’air des foins
me fait ondoyer les cheveux.
Alors tous mes étés défunts
par lui me reviennent un peu.
Et puis les couleurs de l’automne
frappent leur tampon sur mon cœur
comme un passeport nécessaire
pour le départ du voyageur.
Les draps sont des couches de neige
ou bien des voiles ? Allons bon,
fais ton travail, mon grand hiver,
souffle et les voiles se tendront !
Lorsque je serai de ce monde
chassée par mon âge avancé,
ce jour-là les quatre saisons
demeureront à mon chevet.
Elles seront comme des sœurs
debout, vaillamment, côte à côte,
quand chagrin, croix et tentation
seront des souvenirs, rien d’autre.
|
Neljä vuodenaikaa
Minua tästä maailmasta
kun ikä hätistää,
niin neljä vuodenaikaa
sänkyni viereen jää.
Ne seisovat niin tyyninä
ja kiusaantumatta
kuin kuolemaa ei olisi,
ei eron tuskia.
Kevättä katson kasvoihin
ja kuulen huminan,
kuin jäittenlähdön järvistä
tai suuren simpukan.
Ja heinäpoudan hengitys
hiuksia liikuttaa.
Manalle menneet kesäni
yhtenä nousta saa.
Ja vielä syksy väreillään
lyö leimat sydämeen
kuin passiin joka tarvitaan
kun täältä erkanee.
Lakanat ovat kinokset
vai purjeetko? No niin,
käy työhön, suuri talveni,
puhalla purjeisiin!
Minua tästä maailmasta
kun ikä hätistää,
niin neljä vuodenaikaa
sänkyni viereen jää.
Ne seisovat kuin sisaret
uljaina, rinnakkain,
kun murhe, risti, kiusaus
olisi muisto vain.
|
